Urheilu ja Minä

Moikka!

Tänään siis ajattelin kertoa niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin urheilu ja Minä. Harrastuksiini kuuluu ratsastus ja kaikenlaiset tallityöt. Ymmärtäkää jo 2000-luvulla se, että ratsastus on urheilua jos sitä harrastaa tavoitteellisesti ilman taluttajaa, joka "määrää" hevosen suunnan jne. Eikä saa unohtaa tallitöiden fyysisyyttä, mm. lannan lapiointi kottikärryihin on raskaampaa, miltä se näyttää.
 Harrastan myöskin lihaskuntoa ja lenkkeilyä. Lenkkeily on minulle haastavaa, sillä yleensä aina joudun lopettamaan suoritukseni polvikivun takia. Onneksi varsinkin Millin kanssa lenkkeillessäni kipuja ei yleensä tule.
  Lihaskuntotreenissä sen sijaan pystyn kehittymään ihan eri tavalla erilaisten liikkeiden kautta. Heti jos huomaan, että en esimerkiksi jaksa punnertaa kymmentä miestenpunnerrusta, niin olen pettynyt suoritukseeni. Olen nimittäin todella suuri perfektionisti lihaskuntoa, ratsastusta ja koulua ajatellen, ja uskokaa tai älkää: se kuluttaa minut nopeasti loppuun. Äkkiäkös herääminen aamulla koulua varten alkaa tuntua vastenmieliseltä jos seuraavina viikkoina on kokeita ripoteltu jokaiselle viikolle vähintään yksi. Tunneilla ei malta keskittyä ja kokeisiin on pakko lukea jos haluaa saavuttaa erinomaisen todistuksen. Ja miten tämä liittyi urheiluun ja minuun?  Siten, että ajatusmaailmani urheilua kohtaan on samantapainen. Pitäisi siis olla erinomainen suoritus aina. En kuitenkaan sairasta mitään anoreksiaa. Olen oikeassa painossa ja omistan ennemminkin lihaksikkaan kuin laihan vartalon. Olen vahva enkä hentonen. En kuitenkaan ole lihava taikka ylipainoinen. Olen juuri sopiva, tavoittelen vain suuria tuloksia.

 Ratsastuskisoissa epäonnistumisesta seuraa itkua, ja paljon. Varsinkin se, että epäonnistuu pari kertaa putkeen, tuo kohdalleni fiiliksen: "Miksi edes kisaan tai ratsastan jos olen näin huono?" Motivaatiota kohdalleni tuo onnistuminen, josta seuraa halu oppia lisää ja päästä hyödyntämään opit. Se on kiva fiilis. Silloin ymmärän: "Miksi harrastan tätä lajia?" 
 Haluaisin oppia säätelemään tunteitani paremmin. Minun ei tarvitse näyttää kenellekään mitään upeaa suoritusta missään asiassa, vaan minun tulisi tehdä kaikki vain itseäni varten.

 Välillä ihmettelen, että miksi näytin niin hyvältä eilen ja tänään niin rumalta kuin ihminen voi näyttää. Vatsalihaksetkin tuntuvat häviävän kuin itsestään yön aikana. Ehkä se vain kuuluu murrosikään ja kehoni kehittyy omalla tavallaan. Ehkä ei kuuluisi keskittyä niin paljon siihen miltä maha näyttää juuri tänään. Ehkä pitäisi olla tyytyväinen juuri sellaiseen kroppaan kuin se on. Pitäisi myös ymmärtää, että tuloksia ei synny missään asiassa heti, vaan vaaditaan toistoja, toistoja ja vielä kerran toistoja. 

Se, että sanoin näin paljon asioita sisältäni, jännittää ja pelottaa minua. Ehkä tätä postausta ei tulisi ikinä julkaista. En tahdo, että kukaan alkaa haukkua minua tai sitä millainen olen. Mutta toivon, että tämä postaus auttaisi muitakin kuin minua. Ehkä joku muukin pohtii näitä samoja asioita siellä ruudun toisella puolella❤.

Mitä fiiliksiä tämä herätti sinussa?